Tie tämän naisen sydämeen

Keitot, viinerit, piiraat, hedelmät, rahkat, wingssit, ribbsit, karkit,  sorbetit.. RAKASTAN !

Rehellisesti sanottuna rakastan syömistä. En niinkään itse ruokaa - kuten useat ravitsemusalan ammattilaiset - vaan nimeomaan syömistä. Sitä tilannetta, kun ajatus ruuasta muuttuu käsin kosketeltavaksi ja yläraajat liikkuvat lautaselta kohti suuta. Suussa sisältö pyörii nautinnollisesti... ja jatkaa pian matkaansa tehden tilaa seuraavalle satsille.

Ihminen kokee suurinta nautintoa silloin, kun hänen sisäänsä menee tai hänestä ulos tulee jotain. - Anna-Leena Härkönen 

Roses are red, violets are blue,

I will eat your cake 

and candys too.

Valitsen.... MINUT !

Ujona ja epävarmana sitä jotenkin ajattelee, että porukan äänekkäimpien mielipide on se oikea. Heidän (järjettömiäkin) sääntöjään tulee noudattaa, jos haluaa tulla hyväksytyksi. Tai jotta selviää vain tilanteista läpi.

Oon aina toivonu, että tyypit tykkäisi musta yhtä paljon ku mä niistä. Luulinki pitkään pitäväni kaikista ja kun en tiennyt miten päin olla, yritin muuttua kaikkien oletusten mukaiseksi. Oon itkeny niin monet kerrat "Millanen mun vittu pitäs olla, että kelpaisin?!"

Oon aina ollut ajattelevainen, huolellinen (hahahaahaha - uskokoon ken tahtoo) ja vaihtelunhaluinen. Mielummin keskustelen fiiliksistä, heitän positiivisia ideioita ilmaan ja kemuan pelikentillä kuin räin seinille ja vittuilen viattomille. Koen tarvetta lytätä muita vain epävarmoina hetkinä tai kun olen todella väsynyt. Haluan elää niin, että voin katsoa ihmisiä silmiin ja seistä tekojeni takana.


Kyllästyttääkö leikkiä typerää vain, jos se on tapa sopia joukkoon?
...mutta kiltit tytöt ei oo cooleja.


Jossain vaiheessa päätin, että en halua enää olla jämäpala. Katsoa hiljaa vierestä, kun elämä eletään toisissa pöydissä. Musta on enempään. Haluan löytää porukkaa, jonka seurassa oikeasti viihdyn sekä nähdä ja kokea lisää. Kaikkea. Kaiken. Heikot eivät saa haluamaansa. He tiskaavat vieressä kun draama queenit vievät parhaat päältä. Haluan elää täysiä ja että MUAKIN kuunnellaan.

Aloin kapinoida kaikkea tuttua ja turvallista vastaan. Kehitys kuulemma tapahtuu epämukavuusalueella.


Oon löytäny itteni monista tilanteista, joissa paras ratkaisu olisi lähteä pois.... ja silti jäänyt. Yrittänyt jopa ittellenikin esittää jotain mitä en ole ("Siis kato tuotaki luuseria! Oho. Se alko itkee.. kuulikohan se?" ja vaiennu sillon kun olis pitänyt sanoa "Et sä voi tehdä noooooin").

Muistan selkeästi yhden niistä illoista, kun kuuntelin omaa fiilistä ja tottelin sitä huolimatta muista. Olimme yhdellä ihan kivalla porukalla baarissa - taas. Kuuntelin muita ja juttelin niitä näitä, mutta samalla kyllästytti koko touhu. Sitten lähin kotiin. Kesken illan. Ja silti elämä jatkui. 

Elämässä voi aina päättää itte mitä tekee. Voi alistua, hyökätä tai olla vahva ja sopeutua omalla tavalla.

Mutta mistä tietää mikä on itselle paras valinta milloinkin? Kokeilemalla.

Oon testannut tusinoittain rooleja koulukiusatusta luokkavastaavaan ja lämpimästä kuuntelijasta typerään pissipäähän.

Jo pelkästään yli 50:n työkohteen, 20:n harrastuksen ja 3:n kotikaupungin kautta on tavannut paljon ihmisiä eri tehtävissä ja elämäntilanteissa. Oon saanu tutustua teologeihin, urheilijoihin, narkkareihin, narsisteihin, bailaajiin, menestyjiin, huono-osaisiin, alistettuihin, innovaattoreihin ja tasapainoisiin... Jos jonkin sortin kulkijoihin.

Jokaista oon yrittäny ymmärtää sekä miettiä mitä yhteistä meillä pohjimmiltaan ihmisinä on. Aika paljonkin. Me kaikki vaan ollaan tosi erilaisia ja halutaan periaatteessa samoja asioita, mutta kovin eri tavalla.

Välillä ajattelen, että lähdin ettimään Marjo-Riittaa /Marea /Marjoa /Mauria /Maukkaa /sanomitenvaan muiden joukosta kuin Kultakutri autokauppaan - tietämättä tarkalleen mitä ja millaista etsin.

Tsekkasin vähän etukätteen mitä kannattaa ostoksilla huomioida sekä kysynnän ja tarjonnan tasapainon. Ensisilmäyksellä näin yhden kiiltävän auringossa muita kirkkaammin, mutta se näytti painivan aivan eri luokassa mun resurssejen kanssa (olin melkein valmis tyytymään vähempään). 

Jostain syystä oli polttava tarve koeajaa kaikki vaihtoehdot. Oli pakko saada tietää miltä ne oikeasti käytössä tuntuu. Aina sama: "ihan jees, mutta...."


Lopulta, kun kaikki oli jo testattu, oli uskallettava lähestyä SITÄ yhtä. Niin kaunis, sulava ja säpäkkä. Katoin sen hintaa sydän tykyttäen.... Ja tajusin, että sen voi saada osamaksulla.



Nyt ku yritän päästä eroon toisten turhasta miellyttämisenhalusta, palaset tuntuu loksahtelevan paikoilleen ja olo on jotenki... helpottunut. Tajusin, että mut on moniki hyväksyny ihan tällasena. Voin elää vain omana ittenäni ja lakata odottamasta, että kaikki antaisivat siihen luvan (etenkään kun kukaan tuskin menettää yöuniaan, jos joku on vähän vinkero).

Kun tietää vähän paremmin kuka on, on helpompi olla hyvä tyyppi. Energiaa jää muihinkin juttuihin.

Välillä se merkitsee luopumista esim. seurasta, joka vie energiaa antamatta mitään vastapainoksi ja välillä kärsivällisyyttä odottaa, että nuppu puhkeaa kukkaan. Eniten se kuitenkin tarkoittaa, että saa oppia koko ajan lisää, on ok sanoa ei  ja voi nauraa täydellä sydämellä.



Jos ne arvot, joita haluan edustaa (toisten kunnioitus, itsensä toteuttaminen, oikeudenmukaisuus sekä rehellisyys) tekkee musta "kiltin tytön" - so be it. :)

Jos ei oo viilee, niin onko sillon HOT ?

                         I CHOOSE YOU MAREMON !

Pink - So What (live)

http://www.youtube.com/watch?v=Ev0K6gpzbn8

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3701011/?claim=n75kdz3pzpm">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

It's gonna be A POMPPY RIDE!

WELLCOME ABOARD

You were born...

 The path of terror has only just begun

Tää kummitusjuna kulkee ilman jarruja

Välillä sitä aina unohtaa, että kaikki pelot ja kauhukuvat on totta vain omassa päässä.


On vaikia kuvitella, että kaikki muut ei näe mua yhtä negatiivisessa valossa kuin mä itte. Oon tottunu epäonnistumaan, mutta inhoan sitä. Haluan muuttaa suunnan. Oon jo alkanu pitää itteä ihan hyvänä tyyppinä, vielä kun voisi täysin luottaa siihen. Kaikki todisteet on kyllä sen puolella.

Mä oon ainoa, joka voi muuttaa suunnan.


Kun pelottaa, haluaisi että joku toinen ottaa ohjat ja itte voi vaan nyökkäillä. On helppoa, mutta naiivia, toistaa samaa kaavaa ja odottaa eri lopputulosta. "Ku mulle nyt vaan aina käy näin."

Kun vastustaja ja kumppani on samat (minä itte), niin täytyy selättää vastukset yksin. Oma vuoristorata on jokaisen henkilökohtanen matka.

I knew it all along, something would go wrong
(somethings always wrong) ... so predictable
- Emo-Marjo 15v (Mutta nyt oon täyttämässä 22)

Ja jos mä vittu kierrän karusellissa samaa....kehää......kerta.....toisensa....jälkeen, niin kuka siinä jaksaisi loputtomasti istua kyydissä? Hyppään itsekin mielummin vaikka ojaan.


Ystävä on sellanen, jotka auttaa näkemään miksi juoksen päin tiiliseiniä. Sellanen, jolta saa uutta näkökulmaa. Ja joskus, jos tilanne näyttää tosi pahalta, hän voi sanoa "älä tee noin".


MUTTA:

Oon itte oman kummitusjunani jarrumies.

Let me tell you a story.. Jatka samaa
rataa ja näin sun kaikki
ihmissuhtees tulee menemään:
VITUILLEEN

Viikko sitten eräs nurmella kirmaava kaksimetrinen alaston mies kaappasi mut kainaloon ja sanoi: "Tuo sun jännittäminen... Se on sun oma juttus. Ei kenenkään muun. Kukkaan täällä ei tuomitte sua. Päästä siitä irti."

Itseinho on ohjannu mun kulkua niin pitkään. Sanellu elämän lainalaisuudet niin, että mulla olis oikeus asua vaan ojassa haisemassa pahalta. Yksin. Ikuisesti. Mitkään solvaukset ei enää yllätä.


Mutta entäpä jos nurkan takana oliski vaihteeksi jotain hyvää?

SE on pelottava ajatus.


Ei voisikaan enää istua marttyyrin korokkeella. Mitä mä sitten tekisin? Olisin aivan tavallinen ihminen, jolla on kaikki mahdollisuudet onneen? NIINHÄN MÄ OONKI! 

No voi ny jo vittu, mä en purematta
niele. YOU bite ME!

Toisten kyytiin kannattaa välillä istua ihan vain huomatakseen, että samat möröt vaanii muitaki.

Munko tarina muka kaikista traagisin...? Aika paksua.

Henkilökohtasen Iltasaatanan otsikot on jäätävää haistapaskamateriaalia, mutta kun sattuu on rikoksen pääuhri ja syyllinen... homma meneeki mutkikkaammaksi.

Pelko on todellinen tunne. Välillä kaikki tuntuu oksennetulta veriripulipaskalta ja vieressä istuva hymyilee ku teletappiaurinko. Vertailu ei vähennä sen arvoa, vaan kokemus on silti ihan yhtä merkittävä kuin universaalitotuus.

Mutta.

Siitä pitää voida päästää irti. Jos joku asia on arka - työstä sitä.



Tunnustus: Oon yleensä ensimmäisten joukossa kääntymässä itteäni vastaan. On parempi lytätä ite ittesä ennen ku muut tekkee sen.


Erään minifarssin päätteeksi tein kuitenkin jotain todella radikaalia ja merkittävää - nousin kapinaan.

"Mä en tätä tällasenaan niele."

"Ha! Kato ny, määhä sanoin, että
sä vaan kuvittelet!

Vaati hirveästi rohkeutta tunnustaa toiselle miltä tuntuu... Ja ottaa vastaan palautetta, jota ei välttämättä haluaisi kuulla. Mutta ku otin foliohatun pois ja avasin silmät huomasin, että jauhot pöllähtivät ihan turhaan.

Uskalsin!

Ja meijän ystävyyski tuntuu kestävämmältä, ku epäselvyys oliki vaan epäselvyyttä ja ollaan kohdattu rehellisesti se, että meidän näkemykset on joissain kohtaa erilaiset.
(Mun ei tarttekkaan ettiä uutta kämppää sen takia, että riideltiin kerran!)


Välillä tekkee hyvää suhteuttaa asioita.
On helpompaa ottaa vastaan uutta, kun kädet ei ole enää täynnä eilisen päivän paskaa.


Suuri kysymys on, mitä voi tehdä, jos pelko ei ole enää tekosyynä?

- Kaikki on mahdollista.


Elämä on jatkuvaa vuoristorataa, parempi siis oppia nauttimaan siitä. Kato pari Scary Movieta tai lue mun tekstejä lissää ja huomaat, että vaikka kulkisit pimiässä laaksossa, sä oot itte se pelottavin asia siellä.



En halua, että elämä on kauhukimara. Tahon nauttia. Uskaltaa heittäytyä. Luottaa toisiin. Tykätä itsestä. Kunnioittaa toisia. Selättää möröt. Rakastaa. Voittaa.

Kummitukset ulos kaapeista ja bileet pystyyn.

Se meni jo - ei se enää satu

Vapaa (ksi)

Mä oon kyllästyny niihin voimiin,
jotka ohjailee mun elämää.
Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva,
eikä halunnut päästää irti.
Suurempi vuoria merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä,
mä aion jättää sen taakse 

En mä rohkea oo, enkä kuolematon,
mutta tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan
tää mun pakoni loppuun juostu on.

En aio tuntea pelkoo, mä luulen et ihminen on sitä vahvempi.
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.


Mä valitsin juosta, koska luulin etten osaisi muuta.
En enää halua tunnistaa itseäin tuosta,

,se ihminen on jäävä menneeseen aikaan.
(Kaija Kooovis)

Ne aluksi niin karmivat luurangot.... 

DANCE MY FUCKERS, DANCE!

Ice ice, Baby (it's getting hot in here)

Mä oon ihan kuin gekko, kun oon kiinnostunu jostain henkilöstä.

Liskoihastuja.

Jähmetyn kauhusta, enkä pysty edes kattomaan silmiin saati hymyilemään vallattomasti. Suuremmalla todennäköisyydellä päädyn tiputtelemaan astioita lattialle, käynnistämään kahvinkeittimen ilman että laitan pannua alle, juoksemaan pakoon keskisormea ja kieltä näyttäen (kyllä - did do happen once) tai pahimmassa tapauksessa purkamaan flirttailuenergian mr. kuumakallen kaveriin.

Olen myös todennut pari kertaa hyvin toimivaksi tavaksi pilata orastava suhde sanoa ne kolme sanaa (Mä muutan pois).

On näitä tapoja naulata arkkuun nauloja.

Puhuksä mulle..? O-ou.... PANIC!

                                                       Älä lausu rakkausrunoja,
                                                   mä näen niistä painajaisunia.
                                                             Älä katso silmiin
                                                                   paljastun,
                                                olla haluaisin, haluaisin vain sun.

                                                                              Olavi Uusivirta - Rakkausrunoja
                                                               http://www.youtube.com/watch?v=0KA_OkB8b8k



Tyyppejä, jotka aiheuttaa mulla kokovartalohalvauksen on tosi harvassa. Äkkiseltään kaikista tapaamistani henkilöistä voin laskea heidät melkein yhden käden sormilla.

Miten jostain niin marginaalisesta porukasta voi muodostua niin iso päänvaiva..?!

Mulla on kyllä ollu suhteita, mutta yksikään ei ole mennyt niin kuin harlekiineissa. Ne on ollu enemmänki komedia-, trilleri- ja tragediamateriaalia. Sellasta, joka naurattaa niin kauan kunnes lopputeksteissä lukee: Perustuu tositapahtumiin.

Oon hmm vilkkusilmäinen, nautin huomiosta ja tykkään heittää ronskia läppää. Moni luulee ehkä mun olevan kevytkenkäisempi kuin mitä todellisuudessa oon. "Sullahan on jonoa kotiovelta Tallinnaan asti". Ai onko? Käytän yleensä sivuovea.

Enkä kyllä kelpuuta ketä tahansa. Kiinnostun ja innostun helposti, mutta lämpenen hitaasti.

Meillä voi olla tosi hauska juttutukio, mutta siinä vaiheessa, kun herra alkaa udella tulevan viikon ohjelmasta kahvin kuvat silmissään vilkkuen, toivon että hän haihtuis nopeampaa kuin ehdin työmatkaa valehdella.

Sitä paitsi mä en tajua jos henkilö on kiinnostunut. Niin moni asia menee kaverillisuuden piikkiin, että on vaikea erottaa missä menee I love you :n ja Dude you're the man: in raja.

Oon opiskellu psykologiaa, kahlannu raivoisasti ihmissuhdeoppaita, horoskooppeja, elämänkertoja, kattonu leffoja, kyselly neuvoja ystäviltä, yrittäny ottaa mallia ihailemiltani parisuhdeguruilta yms. tavoilla ettiny vastauksia tähän mun kinkkiseen yhtälöön. Ystävien keskuudessa esittäydyn ihmissuhdeasiantuntijana, mutta todellisuudessa oon kuin kinkkua jauhavat ikenet ilman tekareita.

Nyt jätän taakse kaikki Cosmon Mitä mies haluaa -vinkit.

Ehkä se johtuu keväästä, mutta tällä hetkellä mulla on samanlainen olo ku Ruisrockin benjihyppykorissa, kun laitemies kysy "Ooksä valmis?"
- " En! (mut hei.. eeeeen mä halua täältä maitojunalla alas, tää on ollu mun haave jo pitkään... just sitä, mitä haluan)-      OON! "

Haluan uskaltaa rakastua.

Koska mulla ei ole kokemusta moisesta, oon yhä parikymppisenä seurustelukehityksessä yläastetasolla. On ihan hirmu pelottava ajatus ottaa toista kädestä kiinni. Saati halata. Silmiin katsominenkin tuottaa vaikeuksia. Mutta jos onnistun voittamaan pelon, maailma saattaa aueta ihan uudella tavalla.



                                  "Edetään hitaasti... Löytyykö sulta Super Slow mode?"

Oon pettyny ja nolannu itteni niin monesti, mutta se kuuluu elämään ja on otettava katse eteenpäin.

On on kaikki kotona... paitti mää itte

Olen aina haikaillut lämpimästä naapurustokulttuurista, jossa kaikki moikkaavat toisiaan iloisesti, vaihtavat kevyesti kuulumiset, lainailevat tavaroitaan yms. 

Vasta nyt pikkuhiljaa olen oppinut arvostamaan tiettyä... anonymiteettiä myös omassa pihapiirissä (Salkkarit Salkkareina, paitsi Jiri ja Kuulan pojat on tervetulleita). Jossain vaiheessa, kun on nolannut itsensä moninaisilla ja luovilla tavoilla, on onnellinen siitä, ettei alivuokralaisen nimeä lue asunnon ovessa. En haluaisi lohikäärmeen kakkaa postiluukusta.



Tapahtui eilen, taloyhtiön grillijuhlien päätteeksi:


Jumituttiin kotimatkalla kolmannen kerroksen käytävälle juttelemaan.... vajaaksi neljäksi tunniksi. 

Koska hissi oli rikki. 

Yksi naapuri ehdotti meille portaita (Hitto ku oltas aikasemmi tajuttu, että vieressä oli sellaset. Hän ei jääny kuitenkaa opastamaan meitä niiden käytössä, joten mun oli pakko soittaa huoltoyhtiöön ja pyytää lähettämään joku korjaamaan hissi. Oli hyvä, että asiakaspalvelija tarkensi "Te ette kuitenkaan oo sielä hississä sisällä?" Ei, tässä käytävän lattialla istutaan.)

Toinen naapuri liittyi mukaan parin tunnin venyttelysessioon (vaikka kenelläkään ei ollut shakeria tai Niken tossuja), useampi jäi ohikulkumatkalla juttelemaan ("Kiitos, että olitte tässä... naisina") ja vaan muutama paineli tuhahdellen ohi, vaikka yritimme keventää tunnelmaa moikkailemalla (ja säikäyttämällä).

Meillä oli myös fitnesskisa-poseeraus-battle ikkunan läpi parkkipaikalla seisovien kavereiden kanssa.

Vallatonta.


Ja jos naapurit ei tule meidän luo, me voidaan myös mennä heidän luo. Eräänä iltana olin menossa lainaamaan leivontavälineitä puolitutulta - ja erehdyin ovesta. 

Pim Pom....Piiiitkän odotusajan jälkeen aloin jo vetäytyä takaisin kotia kohti, kun nainen avaa oven.Katson häntä hämmentyneenä. "...?... Pauli ei asu täällä? " "Juu ei." "hmmsssSORI...! .....mut olisko Sulla lainata vatkainta?""......Vatkainta?"" : ) "

Toisella kertaa olin menossa kiinnittämään Ei pizzamainoksia -lappua meidän oveen, kun unohdin tarkistaa ovisilmästä onko käytävä vapaa. Eräs naapurin herra yllätti mut keskellä sunnuntai-iltapäivää yöpaidassa, peittoon kääriytyneenä poistumassa asunnosta. 

Huusin. Lujaa. 

Ja vedin oven takaisin kiinni. Naapuri kuittasi puhelimeensa tapahtuman sanoin: "Joku nainen kävi vaan rääkymässä." 

Sydän tykyttäen päätin toimia nopeasti ja korjata asian. Heitin siis peiton pois, painelin takaisin käytävään ja nyökkäsin arvokkaana teipatessani sotkettua pizzamainosta oveen. 

Sitten tulin sisälle ja huomasin, että yöbokserit oli kokonaan peittyny t-paidan alle ja näytin puolialastomalta. What a save!


Tarvinneeko tässä tilanteessa enää edes mainita, että hän yllätti meidät kerran käytävästä leikkimästä kameran kanssa, kun kuvasimme kämppiksen ja Mikko Koivun häitä? Menin myös kerran bussissa juttelemaan samaiselle naapurille.

"Moi! Mitä kuuluu?" :)"Mooooi, ihan hyvää. Tunnetaanko me?""...... nähtiin talotoimikunnan kokouksessa..."

Hän jäi seuraavalla pysäkillä pois.


Onneksi meidän taloyhtiötä asuu useampia himpseitä henkilöitä ja tällaisia tarinoita on tusinoittain.

Sarjassamme Näin tutustut naapureihin ja kaikki ymmärtävät sanomattakin, että sulla on kaikki kotona - paitti nää itte.

To Be Continued ....

Meijän talossa asuu huippuja hulluttelijoita. Millasia teillä?

Tykkään jakkaa (eessä ja takkaa)

Hymy pyllyyn!

Löysin mun kutsumusammatin: FREELANCER HYMYILIJÄ !



"Äiti ku mää kirjotin työhakemukseen, että ilotyttö niin arvaa mitä! Mulle soitti joku setä! Joo! ...tai saatto se ehkä olla koiraki... Paha sannoo ku se vaan läähätti."


Tosiasiahan on se, ettei mulla(kaan) ole mitään virkaa tässä maailmassa. Teen töitä siellä ja täällä, harrastan sitä ja tätä, ja oon tämmöne ja tämmöne. CV might be like an anaconda (pitkä ja ... no niin siis pitkä), but who cares? Hyvänä jäbänä olemisesta ei makseta palkkaa, mutta ne kolme sanaa tekee tämän riemurasian syvästi onnelliseksi ("oot hyvvää seuraa").


             " Hyvä jätkä ei oo ammatti " #Roba

Nauraminen on loistava harrastus. Outoja ajatuksenjuoksuja olisi kenenkään sääli säästellä vain itselleen. Välillä höpötän Hitleristä, poljen jalkaa (piikaplikan polokasu! ), keksin riettaita laulusikermiä (Saaga, Saaga, villinä ja vapaana, antaa helman heilua wahhahhahha-ha HEI!) taikka yleisesti sirkutan jokapuolella nolaamassa itselleni entistä syvempää kuoppaa.

Toissa-aamuna kävelin koululle ja meinasin vaipua taas itseinhoon. Suunnittelin jo pään tunkemista syvälle pusikkoon ja jääväni siihen ikiajoiksi häpeämään... Kunnes huomasin, että syksy on jo vienyt kaikki lehdet puskista ja olisin vain päätynyt näyttämään typerältä aloittelijastalkkerilta (Bitch please, I'm pro) pyllistelemässä tien vieressä. Päädyin siis riimittelemään remixin "Taivaalta, sattaa kaikkEa, paskaa-a-a-aa ja tuk-ka-kin on ai-van päin VittuAA" Chisun Kerrasta poikki biisi sävelellä.

Nousee ne suupielet saatana!

No mutta eihä sitä rehellisyyden nimissä todellakaan aina jaksa hymyillä. Varsinkaan, jos kukaan ei tee koskaan ensin tuota aloitetta ensin mokomatkin passiiviset lahnat, mutta se on suhteellisen helppo tapa tulla ihmisten kanssa toimeen. Rikkoo jäätä yleensä paremmin kuin Titanic. Vaatii vain avoimen suhtautumisen immeisiin sekä suun ja silmien yhteispeliä.

Freelancerina toimimisessa on se etu, että voi valita kenen kanssa pääsääntöisesti kontaktoi. Ja liukuvat työajat. Toki aina on hyvä olla valmiudessa ja pitää ovet auki ( Mika: ei kirjaimellisesti ! ) kun
jakaa iloa, mutta pitkälti voi hihitellä vapaavalintaisten hassujen siittiömetamorfoosien kanssa. Ja mikä parasta - piristää omaa ja toisten päivää :)

Mä ainaki tykkään ku peili hymmyilee. Ei siis sillee " sucker haha, kato nyt vittu ittees - ainii, säähän katotki buahhah!" vaan silleen lempeästi. Muistaa heti aamusta minkä ilmeen haluaa mielellään nähdä muillakin tulevan päivän aikana.


 Päivän pohdinta  : Pitääkö nauru päivässä pimpsan pinkeänä?

Sehän kuulemma treenaa syviä vatsalihaksia, niin miksei samalla stimuloisi myös lantionpohjalihaksia.
Rääkypotkunauraessa saa niin monesti pakarat piukeina ristiä sääriä ja spurtata kohti vessaa, jottei kastele lahkeita, että pakko kai siitä jotain hyötyä on olla. Siinä tilanteessa kun ei laihaa tyttöä pelasta edes "oho, tuli lapsivedet" -kortti.

Oon tylsillä työmatkoilla bussissa tehnyt subjektiivisia kokeiluja myös hymyn suhteen. Jos aloittaa väkisin viemään suupieliä yksinään hitaasti kohti korvia ja siristämään silmiä pieniksi puolikuun muotoisiksi viiruiksi, saattaa muutaman harjoituskerran jälkeen onnistua tartuttamaan aidon hymyn itseensä.

Iloista päivää  <3

 

Nyt kävi inceptionit!

Vedin kerran tosi pahat inceptionit.

Olin unimaailmassa ja löysin itseni keskeltä tärkeää missiota. Ratkaisu oli löydettävä ennen potkua. Ajanpuute alkoi pelottaa ja tunsin pulssini kiihtyvän. Tehtävä oli saatava päätökseen. Etsin epätoivoisesti ratkaisua. Tämä maailma ei ole tosi... Vai oliko? Samaan aikaan odotin merkkiä toiselta tasolta.

Kello tikitti nopeammin.

Toteemini, vaaleanpunainen vibraattori, ei suostunut käynnistymään. Ei vaikka kuinka yritin. Tämä maailma ei ole tosi...? Ei ole! Mutta vaara, joka minua uhkaa - se on todellinen. Se kohtaa minua kaikilla tasoilla. Yritin kuolla ja herätä.

Tuska alkoi olla jo valtava.

Äkkiä... vajosin syvemmälle uneen. Vaaran tunne oli niin aito, että käsitys todellisuudesta alkoi hämärtyä. Etsin pakopaikkaa ja tein paniikissa kohtalokkaan virheen; loin sen muistikuvasta.

Heijastuma loi valheellisen turvallisuuden tunteen.

Kuvittelin löytäneeni pakottavasti tarvitsemani ratkaisun - istuimen. Helpotuksen tunne, jännityksen lämmittävä laukeaminen, tuntui hyvin todelliselta.. liian todelliselta.

Ja PAM heräsin 14-vuotiaana siihen faktaan, että kusen sänkyyn.

Hyrrä ei pysähtynyt... (ajoissa)